Mieli heittää kuperkeikkaa

Can't rise again
Can't you see me fall

without you
life does not make sense

Pääni täyttyy pelottavista ajatuksista,
tiedosta siitä miten en ole luottamuksen arvoinen,
minä en ole mitään.
Minä en voi millekään mitään,
sillä minä olen rikki ja
voimaton.

Ne ajatukset värittyvät kirkkaanpunaisiksi,
näkyviksi sanoiksi ja peloksi;
mitä jos minä en riitä?
Mitä minä sitten teen?

Haluan olla se uusiutumaton luonnonvara,
jota on kuitenkin pakko käyttää,
mistä ei pääse eroon vaikka haluaisikin.

Minä haluan olla sinun.

En osaa sitä että
hyvinvointini riippuu niin paljon
jostakusta muustakin
kuin minusta.
Haluan kontrollin tunteistani.

Enkä minä ole koskaan ollut näin
avuton ja turvaton,
vailla minkäänlaista takuuta
hyvästä huomisesta,
peloissani kaikesta mahdollisesta.

Vielä kun tiedän sen,
että minulla ei ole takuuta,
etkä sinäkään usko niin.

Kerrankin minä tiedän
että itse tulen olemaan tässä
niin kauan kuin sinä ikinä pyydätkään,

mutta missä on
minun takuuni,
että sinä haluat niin?

all my lines will bend
i fall without you

Myrkyllisiä lauseita

Olen valmis taas vajoamaan yhä syvemmälle,
sillä siellä on joku ottamassa minut vastaan.
Syömismörkö kuiskailee minulle
katkeransuloisia lauseita
sieltä kaukaa pimeistä viemäreistä.
Se haluaa minut putoamaan,
kaatumaan siihen tahmeaan
ja sameanmustaan äärettömyyteen,
joka saa minut jo nyt
hymyilemään.





Ja olen niin pahoillani sillä
tiedän että tämä kaikki satuttaa sinua
enemmän kuin viettämäni aika
vaa'an ja veitsien keskellä
voisi ikinä satuttaa minua yhteensä.

Minä rakastan sinua enemmän
kuin mitään maailmassa,
mutta minä olen taas hävinnyt
tämän pelin,
minä en ole
pelastettavissa.

Minä olen
rikki.

Kaaoksen hallitsijana

Huomenna suuntaan kohti sairaalaa,
kuulemma haluaisivat lukita minut lukkojen taakse.

Mun pääni sisällä velloo outoja asioita,
ja minua pelottaa olla onnellinen.
Kaikki on uutta ja asiat vaikuttaa liian hyviltä,
joten kai jossain täytyy olla se koira haudattuna?

Jollain tapaa olisi mukava olla se 15-vuotias,
onneton ja surkea näky, jonka elämässä ei ole
mitään muuta sisältöä kuin ne monet alamäet.
Nyt vaan kaikki on liian kirkasta,
ja en osaa olla sen kaiken kanssa.

Ehkä minä lukeudun niihin omituisiin tapauksiin,
jotka hakemalla hakevat hankaluuksia elämäänsä,
kun mikään ei tunnu sattuvan tarpeeksi.

Silti minä yritän nyt antaa itselleni
luvan olla tyytyväinen.
Sillä sitä minä kuitenkin pohjimmiltani olen.

Kaikkien typerien kokeilujen,
veren tahraamien ovien ja
kipeiden kyynärtaipeiden jälkeenkin.

Ja minä haluan näyttää sen myös muille;
minussa on muutakin kuin
nuo kaikki yllämainitut - ne tulevat tietysti kyllä sivutuotteena.
Mutta minä en ole aina se
idiootti pikkutyttö, joka naiivisti heittäytyy
kaikkiin tempauksiin mukaan,
tuhoaa kaiken mihin koskee,
ei osaa koskaan syödä,
valittaa kuinka koko ajan huimaa ja jalat pettää alta
ja vain sen takia, mitä on itselleen tehnyt.

Minä haluan olla vapaa tästä kaikesta,
miksi ne asiat vainoavat mua silti minne ikinä menenkin?
Kertokaa joku mun sairaille rakkaille sivupersoonillekin,
että nyt minä olen onnellinen,
eikä niiden tarvitse yrittää pilata tätä kaikkea.

Haluaisin hallita tätä kaaosta
joka kerääntyy koko ajan suuremmaksi mun sisällä.
Haluan takaisin siihen hallitsijan asemaan,
en halua hukata sitä kontrollia.
Silloin kaikki menee
vielä pahemmin sekaisin.
Nyt voin vaan odottaa, että milloin
ne pilvet ratkeaa ja alkaa satamaan.
Ja se on pelottavaa,
sillä en haluaisi tuhota taas kaikkea.

Outoja lintuja

Minä en ole normaali,
en kykene, enkä edes jaksa.
Minä olen se pala,
jonka laittamalla aasin selän päälle
saadaan se vain katkeamaan.

En ymmärrä, miksi joidenkin ihmisten
tulisi edes ymmärtää tai kestää minua.
En ole kestettävissä,
ylitän jokaisen resurssin.
Miten voin edes vaatia rakkautta
tai välittämistä,
kun tiedän olevani niin rikki,
ettei sitä korjata millään suudelmilla,
halauksilla tai pikaliimalla.
Jos pääsee lähelle
ei siltikään saa kaikkea,
eikä voi saada minua ehjäksi,
vaikka ehkä väittäisinkin niin.

Tuhoontuomittu.

Ennemmin tai myöhemmin
jokainen tulee vain kärsimään,
kun vedän heidät kanssani viemäristä alas.

Minä olen se outolintu,
jota kuuluisi hylkiä,
katsoa oudosti ja kivittää hengiltä.

Sellainen minä olen aina ollut.

Lihavasti rajatilassa

Mä olen alkanut taas yskimään verta,
flunssa ja tahallinen oksentelu yhdessä
ei ihmeisesti tee kauhean hyvää kurkulle.
Sen saan huomata aina uudelleen.

Psykiatrini kertoi minulle,
että minun pitäisi kuvitella kaikki ajatukseni,
tunteeni ja tuntemukseni pilvinä ja aaltoina.
Antaa niiden lipua ohi, niin kuin elämä tekee minussa.
Mutta miksi minä niin tekisin?
Vain, jotta oppisin tuntemaan vihdoin jotain,
pakenemaan ehkä niitä tunteita, jos ne joskus olisivat siellä?
Auttaisiko niiden havainnollistaminen,
ylöskaivaminen ja uudelleenkuoppaaminen
minua saamaan kaikki 52 miljoonaa ääntä
päässäni hiljaiseksi?
En minäkään usko niin.

Musta tuntuu että olen ottanut takapakkia
ja pahasti. Koen paisuvani kuin pullataikina,
kohta mun mahani ratkeaa.
Ja kuinka mä nauraisinkaan jos niin kävisi.
Sillä se tuntuisi varmaan samalta kuin
kätensä polttaminen kuumalla hellalla.
Ei, minä en ole tyhmä, halusin vain todistaa
miksi tiedostamisharjoitukset eivät
tätä rajatilapersoonaa auta löytämään tunteitaan.

"Aseta kätesi kylmälle tai kuumalle pinnalle. Keskity aistimukseen."
Äitini vain tummensi leimaa
otsassani.
Hullu, sekopää, merkityksetön.

Kyllä minä nyt sen kivun tunsin.
Eihän muuten tuossa mitään järkeä olisi ollut.

Miten voin olla yhtälailla onnellinen siitä,
että sovin johonkin diagnoosiin,
mutta tavallaan haluaisin vain
purkaa maailmani kappaleiksi,
huutaa kuinka paljon haluaisin
että minuun kerrankin sattuu
tai kuinka haluaisin olla tyytyväinen
näihin ihrakasoihin ja hyllyvään massaan.

Niin, wonder why.

Miten voikaan lihava ihminen muuttua näin laiskaksi,
ettei jaksa edes eväänsä heilauttaa saadakseen
oman peilikuvansa tyydyttämään
mielessä olevaa kuvaa tavoitteistaan.

Vaikka tämä kaikki alkaa
paiskautua mun ruumiiseeni taas uudelleen,
pidän tavallaan siitä,
kun jalat pettävät kesken kävelyn,
nielua polttelee,
huimaa sekä tuntuu itse silpoutuvansa
koko ajan pienemmiksi palasiksi.

Sillä silloin minä tiedän,
että olen olemassa.

BMI 15.5
Uuh ihastuttavan ihraista. Kyllä tämä tästä.

minä en sovi.

Mä olen umpihumalassa ja koin jotain syvempää tarvetta kirjoittaa nyt tänne.
Vaatii paljon että kirjoitan edes korrektisti; yritän hyvin paljon korjata kaikki virheet kirjoituksestani.

Oikeassa olen siinä, etten tunne mitään.
Edes lämpötiloja tai suurempia ilontunteita - ne ovat siellä jossain,
ja se vaatii minulta kekseliäisyyttä ja
pientä teeskentelyä, jokapäiväistä sellaista.
Pitää opetella kaikki eleet ja muut,
jotta osaisi reagoida oikein eri tilanteissa.
Siinä samalla oppii kyllä lukemaan ihmisiä
aika hyvin, ja manipulointikin luonnistuu. Hahah.
Mutta tällä kertaa voin sanoa,
että tunnen oloni niin haavoittuvaksi.

En halua kokea tätä enää uudestaan.
Sitä tunnettä kun minä en sovi mihinkää väliin ja olen vain
tuuliajolla; välitetty ehkä, mutta silti niin kovin turha.
Se saa minut niin helvetin kipeäksi ja pahonivoivaksi,
että haluan vain päästä kaikesta eroon, '
päästää irti kaikista sidoksista
ja tuudittua uneen.

Ja se satuttaa vain koko ajan enemmän.
Ja haluaisin sanoa enää;
kiitos, anteeksi ja näkemiin.

Nuo kliseiset lauseet, jotka olen kirjoittanut paperille jo
nyt kuudetta kertaa tämän vaivaisen
puolen vuoden aikana.

Ja silti minulta puuttuu se jokin pieni asia,
joka saisi minut hyppäämään sieltä jyrkänteeltä.
Missä on minun pelastajani?
Se, joka veisi minut täältä kerrankin pois,
potkisi perseelle, että saisin vihdoin asiat toteutettua loppuun
pelkkien sanojen sijasta.

Erase/Rewind

Jokin tukehduttaa mua, se tunkee päätäni muovipussiin, kiristää otettaan ja en pysty hengittämään.

Musta tuntuu että elän mun elämääni nyt jonkin sortin uusintana.
Tätä ei oikeasti voi tapahtua, tämä on tapahtunut jo, ajattelen,
ja äitini paiskoo tavaroita viereisessä huoneessa,
huutaa kuinka hyödytön olen.

Näin meillä valmistaudutaan mun yo-juhliin,
eikö sen pitäisi olla iloista aikaa?
Tuo pyörii kuin mehiläinen kukkakedolla,
tunkeutuu joka nurkkaan ja haluaa kaikki kukat itselleen
tässä heti nyt .
Se siivoaa, pesee lattioita, liikkuu koko ajan.

Ja minä teen sillävälin kuolemaa, mietin.

Lähdin viime yönä kävelemään,
ajattelin käydä pikaisesti tuulettumassa ja
huomasin palanneeni kotiin vasta kahdelta.
Päivällä.
Kävelin koko yön ja juoksin karkuun
niitä mustia varjoja, jotka yritti saavuttaa mua,
ottaa kiinni, vetää mukanaan.
Ne haluaa mut, ne kuiskaa mun nimeä.
Piilouduin metsään ja painoin kynteni läpi käsivarsistani ja
saatoin maistaa jo veren tulevan huulestani
jota purin vain entistä kovempaa.
Ja sitten nauroin niin paljon,
pelkästään sille miten sekaisin voi pieni ihminen olla.
Se on hullu, mä kuulin jonkun taas sanovan.



Tästä tervatynnyristä ei päästä enää
synkempään paikkaan, mun mieleni sanoo.
Se puhuu tänään tavallista enemmän,
se toinen ääni siellä, ihan kuin naapuri,
joka seuraa joka paikkaan.
Se huutaa mulle nyt kuinka
lihava ja laiska ja aikaansaamaton ja säälittävä ja typerä ja epäonnistunut ja hukattu tapaus minä olen,
liikaa kaikkea, liikaa minua.

Mun sydän hakkaa ja mieli on ristiriidassa itsensä kanssa,
käskee syömään ja kieltää sen sitten.
Ja minä haluaisin vain itkeä
tuon kaiken pois, mutta kykenen vain katsomaan
ikkunasta ulos vapauteen.

Eihän lihava ihminen tarvitse ruokaa.
Se on rangaistus ja
vain heikkous palkitaan syömällä,
mä kuulen sen sanovan.

Enkä minä halua olla heikko, ajattelen,
ja samalla kiristän vain kahleitani tiukemmalle.


Haluaisin että
tämä olisi pelkkää unta,
ja voisin pyyhkiä tämän kaiken pois
kuin pyyhekumilla,
itseni maailmankartalta pois.

Minä en jaksa olla sairas enää.